Taukokuukausi

Niinhän siinä sitten kävi, ettei toinenkaan inseminaatio tuottanut tulosta. Nyt tämä kierto pidetään taukoa hoidoista. Söin kuitenkin letrozolia alkukierrosta, sillä se on sopinut minulle hyvin. Nyt mennään jo kiertopäivää 19, eli ovulaatio oli alkuviikosta. En kyllä seurannut sitä mitenkään, mutta luotan siihen, että se tapahtui suurin piirtein silloin.

Seuraavassa kierrossa on kolmas inssi. Olin jo ihan heittänyt toiveet hukkaan sen suhteen, että kolmas inssi tuottaisi meidän kohdalla tulosta. Hoidin kuitenkin töissä vähän aikaa sitten naista, joka oli tullut raskaaksi kolmannesta inseminaatiosta, joten tällä hetkellä annan hieman toivoa asialle.

Hieman ennen joulua näin hyvää ystävääni, joka asuu nykyään muualla ja oli tullut käymään kotipaikkakunnallaan jouluna. Hän tietää meidän tilanteesta ja juteltiin siitä jonkin aikaa. Vähän ajan päästä hän ilmoitti, että he ovat jättäneet ehkäisyn pois nykyisen miesystävänsä kanssa, vaikka ovat tunteneet vasta muutamia kuukausia. Vauva saa tulla jos on tullakseen, mutta eivät kuulemma jaksa enää kondomin kanssa värkätä ja hormonaaliset ehkäisyvalmisteet eivät ole sopineet ystävälleni kovin hyvin. Kauhean huono omatunto, mutta toivoin ettei heillä tärppäisi vielä. Tuntuu niin epäreilulta jos hyvä ystävä tulee raskaaksi niin tuoreessa suhteessa ja kun vauvaa ei vielä kuitenkaan varsinaisesti edes yritetä. Olenko ihan kamala ihminen? Kaikki tutut ja puolitutut lisääntyvät tällä hetkellä kovaa vauhtia ja niitä ilmoituksia siedän jossain määrin, mutta kun hyvät ystävät tulevat raskaaksi, asia koskettaa itseä syvemmältä. Toisaalta ihana kun he kertovat siitä minulle, sillä en halua, että oma lapsettomuuteni asettaa rajoja sille, että he eivät pystyisi puhumaan minulle heille tärkeistä ja isoista asioista. Oli myös kiva huomata, että kyseinen ystävä ensin haisteli ilmapiiriä ja että millä mielillä olin sillä hetkellä, ennen kuin kertoi omasta tilanteestaan. Mutta silti sattui.

Lapsettomuus ja kätilön työ

Lapsettomuus ja kätilön työ. Lapseton kätilö. Kuulostaa hieman haastavalta yhtälöltä. Päätin kirjoittaa tästä aiheesta, sillä se nousi mieleen töissä, kun hoidin synnytyksen ja synnytyksen jälkeen tuore äiti onnesta liikuttuneena, vauva rinnallaan kysyi minulta, onko minulla omia lapsia. Tuli hieman vaikea olo.

Olen ollut pitempään entinen kätilöopiskelija/nykyinen kätilö, kuin olen kärsinyt lapsettomuudesta. Vauvakuume iski aikalailla ensimmäisenä opiskeluvuotena 4,5 vuotta sitten. Oma lapsi ei kuitenkaan vielä siinä vaiheessa tuntunut kovin järkevältä idealta, enkä todellakaan tiennyt lapsen saamisen tulevan olemaan näin haastavaa meidän kohdalla. Ei siis tuntunut lainkaan hankalalle, että muut ihmiset ympärillä saivat lapsia. Tässä vaiheessa en vielä ollut kosketuksissa kätilön työhön, sillä ensimmäiset kolme vuotta opinnoista kahlasimme läpi sairaanhoitajan perusopintoja.

Keväällä 2013 aloin pikkuhiljaa tuskastumaan siihen, että oli jo kulunut 4-5 kk (!!) enkä vieläkään ollut tullut raskaaksi. Samaan aikaan oli sairaanhoitaja-vaiheen viimeiset kurssit ja harjoittelut käynnissä, joka meidän koulussamme tarkoittaa Perheen hoitotyön-kokonaisuutta. Se sisälsi siis naistentaudit, synnytykset ja pediatrian eli lapsen hoitotyön. Muistan kuinka teoriatunneilla ketutti ja olin jotenkin herkillä asian suhteen, vaikka yritystä ei ollut edes kovin kauaa ollut. Tällä hetkellä lähinnä naurattaa se kärsimättömyys! Tästä opintokokonaisuudesta seurasikin sitten luontevasti se, että syksyllä alkoi kätilön suuntaavat opinnot (viimeiset 1,5 vuotta)

Ihan kunnolla koin itseni lapsettomaksi alkusyksystä 2013, eli siitä kun varsinaiset kätilön suuntaavan opinnot alkoivat. Olen heti alusta saakka "tottunut" ajatukseen, että vaikka en itse ole vielä saanut omaa lasta, työhöni kuuluu mm. raskaana olevien naisten hoito, synnytysten hoito, synnyttäneiden ja vastasyntyneiden hoito, sekä keskenmeno- ja raskaudenkeskeytyspotilaiden hoitaminen. It's not that big of a deal.

Koko opintojen vaikein hetki taisi olla marraskuussa 2013, kun meillä tuli ensimmäinen vuosi täyteen siitä, kun aloimme yrittämään lasta. Samalla viikolla aloitin lapsivuodeosastolla harjoittelun ja jouduin päivät pitkät tuoksutteleaan niitä suloisia pikku kääröjä. Siitä viikosta kun pääsin yli, kaikki on sujunut melko hyvin. Nyt toinen vuosipäivä valmistuneena kätilönä synnytyksiä hoitaessa ei ollut mitään verrattuna vuoden takaiseen. En tiedä onko aihe nyt tällä hetkellä mulle vähemmän kipeä, vai osaanko vain suojata itseäni paremmin.

En voi kieltää, ettenkö herkistyisi hoitamani synnytyksen jälkeen mitenkään. Epäilen tosin, että herkistyisin samalla tavalla myös vaikka en olisikaan itse lapseton. Nyt ei kuitenkaan puhuta siis mistään itkemistä yms. vaan liikuttuneesta olotilasta ja onnellisuudesta toisen puolesta. En ole kokenut ihan kamalan vaikeaksi hoitaa abortteja, mutta ilmeisesti mun töitä varten kehittämäni "suojamuuri" auttaa mua selviytymään näistä tilanteista sen vaatimalla tavalla, enkä ole jäänyt vatvomaan asioita työpäivän jälkeen.

Millä tavalla oma lapsettomuus on kehittänyt kätilö-minääni? En ole kovin paljoa hoitanut lapsettomuuden kanssa kamppailevia naisia/perheitä, sillä en ole ollut harjoittelussa lisääntymisterveyden yksikössä. Uskoisin, että jossain määrin osaisin kohdata heidät paremmin kuin joku, jolla ei ole omakohtaista kokemusta lapsettomuudesta. Toki kokeneet kätilöt, jotka ovat ikänsä hoitaneet pääsääntöisesti lapsettomia pariskuntia ovat oma lukunsa ja minua pätevämpiä työssään valtavan kokemuksensa myötä. 

Olen kuitenkin hoitanut perheitä, joilla on lapsettomuustausta, mutta nyt ovat raskaana tai ovat vasta synnyttäneet ensimmäisen lapsensa. Tiedän, että lapsettomuus ei lopu siihen positiiviseen raskaustestiin, eikä edes siihen kauan odotetun pienokaisen syntymähetkeen. Lapsettomuus pysyy kiinni pariskunnassa jossain määrin koko loppuelämän. Olen itse kokenut, että raskaana olevat lapsettomuus-taustaiset naiset ovat keskimääräistä huolestuneempia raskauden etenemisestä  ja pelkäävät helposti pahinta joka tilanteessa. He eivät ehkä uskalla nauttia raskaudestaan koko sen aikana, sillä eivät luota siihen, että se jatkuu loppuun saakka tms. Synnytyksen jälkeenkin he saattavat aluksi olla yltiövarovaisia lapsen kanssa ja huolestua helposta. 

Olen pyrkinyt sanomaan kaikille hoitamilleni lapsettomuustaustaisille naisille, että on aivan ok, että vastasyntyneen kanssa on aluksi kotona haastavaa ja univelkaa kertyy enemmän kuin laki sallii. Jostain syystä, jotku kokevat, että heillä ei ole "oikeutta" valittaa mm. väsymyksestä tai vauvanhoidosta, sillä tästähän he vuosikaupalla haaveilivat ja kävivät läpi aikamoisen hoitopolun ennen raskaaksi tulemista. 

On kuitenkin ihana hoitaa perheitä, joissa lapsen saaminen ei ole ollut itsestäänselvyys, sillä se hetki kun he saavat kauan odotetun palkinnon syliin tai kun he ensimäisten päivien aikana pikkuhiljaa tutustelevat tähän ihmeeseen on priceless! Yhtään kuitenkaan vähättelemättä kenenkään ei-lapsettomien onnea tai kokemuksia :)

Toinen yritys

Nyt on viikko toisesta inseminaatiosta. Aluksi oli sellainen olo, että ärsyttää koko juttu ja ei tästä kuitenkaan tule haluttua lopputulosta. Nyt on lähinnä whatever-fiilis.

Kaikki alkoi siitä että tää on ollut taas yhtä säätöä. Taas kerran inseminaatio osui yövuorojen kohdalle ja ei siinä muuten mitään, mutta työmatkani on niin pitkä, että ärsyttää joka välissä viilettää tätä väliä. Normaalisti nukun yövuorojen välissä sairaalan päivystysasunnolla.

Aloitin siis kolmen yön putken sunnuntaina  ja maanantaina oli aika ultraan (kp 12). Rukoilin että inseminaatio sovittaisiin keskiviikolle (kp 14), jotta minun ei tarvitsisi käydä mutkaa kotona tiistaina, mutta toisintona viime kuukaudelle, munarakkula oli jo melkein puhkeamassa ja inseminaatio sovittiin tiistaille (kp13). No ei muuta kuin kaupan kautta kotiin ja kotona huomasin unohtaneeni käydä apteekissa ostamassa pregnylin. Väsytti niin paljon ja oli jäätävä nälkä, että päätin käydä apteekissa vasta töihin lähtiessäni. Pregnylin pisto siis myöhästyi 5 tuntia.

Seuraavana aamulla taas takaisin kotiin ja pariksi tunniksi nukkumaan ennen sairaalalle raahautumista. Itse toimenpide sujui taas hyvin, ei tuntunut mitään kipua ja oli nopeasti ohi. Taas vähäksi aikaa nukkumaan ennen kuin piti lähteä töihin. Tässä vaiheessa pelotti tuleva yö, sillä univelkaa oli jo valmiiksi ja koko yö pitäisi jaksaa valvoa.

NOTE TO SELF: Älä enää ikinä aloita lapsettomuushoitoja, jos käyt toisella paikkakunnalla töissä(+100km)! Erityisesti jos on kyse 3-vuorotyöstä! Mutta toisaalta jos kyseessä olisi ollut päivätyö, olisin joutunut olemaan koko päivän pois töistä, nyt en ollut pois töistä ollenkaan. Onneksi aloitan tammikuussa työt täällä kotipaikkakunnalla :)

Viime kierrossa tunsin selvästi ovulaation ensimmäistä kertaa eläissäni ja ajattelin sen johtuvan siitä, että nyt oli ollut lääkkeet tukemassa kiertoa. Tässä kierrossa en ole kuitenkaan tuntenut mitään vastaavaa, lähinnä vain pientä nippailua alavatsalla ennen inseminaatiota ja vähän sen jälkeen. Asia alkoi vaivaamaan kohtalaisen paljon pari päivää inssin jälkeen ja tein ovulaatiotestin, joka näytti POSITIIVISTA! Jatkoin vielä muutaman päivän tikuttelua ja testi oli positiivinen joka päivä. Nyt en tähän hätään keksinyt muuta selitystä, kuin että ovulaatiota ei ole tapahtunut ja mun keho pyrkii jatkuvasti irrottamaan munasolua tuloksetta. Siitä syystä LH on koko ajan koholla. Lopetin tikuttelun, enkä tiedä onko testi muuttunut vieläkään negatiivisesti.

Joten summa summarum:
- En usko että raskaudun tästä kierrosta
- Koko inseminaation ärsyttävin/kivuliain vaihe on pregnylin pisto (kirvelee/sattuu niin ikävästi).
- Seuraavassa kierrossa pidetään tauko hoidoista. Sain kuitenkin luvan syödä letrozolia, sillä se on sopinut minulle niin hyvin. Ei mitään sivuvaikutuksia, kohdun limakalvo on ollut hyvänpaksuinen ja tiputteluvuotoakin oli vain 2 päivää ennen menkkoja (luksusta). 

Voihan itku

Se päivä kuukaudesta kun saa taas romahtaa ja alkaa taas keräilemään palasia lattialta. Sieltähän ne menkat vihdoin alkoivat ja nyt voi virallisesti sanoa, että ensimmäinen inseminaatio ei tuottanut tulosta. Jotenkin on viimeisen viikon ajan ollutkin jo sellainen olo ja jossain määrin ehdin henkisesti valmistautua tähän. Tiputteluvuoto alkoi tiistaina ja jos tässä jotain positiivista pitää yrittää keksiä, niin sitä kesti vain kaksi päivää ennen kunnon vuotoa, whoohooo!

Tähän kiertoon oli ladattu niin kovasti odotuksia, kun kerta oli kaikki lääkkeet vahvistamassa ovulaatiota ja parantamassa kohdun limakalvon paksuutta, ultrat varmistamassa parhaan ajankohdan ja siemennesteen pesu poistamassa kaikki huonot yksilöt spermasta. Mutta ei niin ei. Nyt ei kyllä kovin suuret odotukset ole tätä alkanutta kiertoa kohtaan. Oli puhetta, että uusi inseminaatio voidaan tehdä nyt heti seuraavassa kierrossa, mutta pitää vielä soitella ja ilmoitella asiasta. Nyt nukkumaan ja huomiselle tilattu positiivisempi päivä!

"Soita pomolle ja kerro myöhästyväsi töistä kun sun täytyy runkata purkkiin"- päivä

Pari päivää sitten oli tosiaan ensimmäinen inseminaatio. Naureskelinkin samana iltana miehelleni että kahdessa vuodessa on kuljettu pitkä matka siitä "Hei rakas mennään tekemään vauva!-fiiliksestä "Soita pomolle ja kerro myöhästyvästi töistä kun sun täytyy runkata purkkiin"-fiilikseen. Romanttisuus tuntuu olevan välillä aika kaukana tästä kliinisestä, laskelmoivasta vauva-projektista, joka tapahtuu nyt osittain sairaalan toimenpidehuoneessa.

Olin siis edellisenä päivänä käynyt ultrassa ja siellä näkyi jo 19mm kokoinen munarakkula valmiina puhkemaan minä hetkenä tahansa. Sain ohjeeksi pistää pregnylin kotona ja tulemaan seuraavana päivänä inseminaatioon. Olin töissä yön ja aamulla kiirehdin töistä bussilla kotiin. Miehen oli tarkoitus viedä siemennestenäyte klo 10 ja olimme sopineet, että hän antaa näytteen, jonka minä sitten kotiin päästyäni lähden kiikuttamaan paidan sisällä sairaalalle samalla kun mies kiirehtii työpaikalle palaveriin.

Myöhemmin päivällä menimme sitten yhdessä sairaalalle. Itse toimenpide oli yllättävän nopea ja kivuton. Olin vähän pelännyt sen sattuvan, sillä minua oltiin varoiteltu että se saattaa tehdä vähän kipeää. Kyllähän sen jossain määrin tunsi kun katetria työnnettiin kohdunsuun läpi, mutta ei ollenkaan kivuliasta. Ovulaatio ei ollut vielä tapahtunut, mikä oli oikeastaan todella hyvä asia, sillä inseminaatio on parempi tehdä ennen munasolun irtoamista. Miehen siemennestekin oli ollut oikein hyvä laadultaan, mikä ilahdutti, sillä kesällä siittiöiden laadussa oli vähän parantamista.

Koko päivän oli tuntunut juilimista alavatsalla, lähinnä vasemmalla puolella. Se oli vähän hassua, sillä irtoamassa oleva munasolu sijaitsi oikeasssa munasarjassa. Seuraavana yönä töissä alkoi tuntumaan viiltävää/pistävää kipua oikean munasarjan kohdalla ja ei kyllä jäänyt epäselväksi että munasoluhan siellä irtosi. Tuntui ettei millään pysty naamaa pitämään välillä peruslukemilla ja jonkun aikaa kärsittyäni päätin ottaa särkylääkettä. Kipu kuitenkin loppui jo ennen kuin lääke ehti millään alkaa edes vaikuttamaan. Jollain tavalla oli oikein mielenkiintoista tuntea ovulaatio, sillä en ole koskaan eläissäni sitä tuntenut. Uskoisin että tämä kipu johtuu siitä letrozolista, jota tässä kierrossa söin. Tämä ovulaatio taisi olla lääkkeestä johtuen parempi kuin aiemmin. Ensimmäistä kertaa jäin nyt miettimään, että mistä koko ovulaatiokipu yleensäkään johtuu. Mikä sen kivun aiheuttaa?


Nyt vain sormet ristiin ja odotellaan pari viikkoa :)

Kuulumisia pitkästä aikaa ja hoitojen aloitus

Edellisestä kerrasta kun kirjoittelin on kulunut jo puoli vuotta. Ja en, en ole tullut raskaaksi ja siitä syystä jättänyt blogin kirjoittamisen. En oikeastaan suunnitellut tätä taukoa, mutta kesän tullessa päätin, että yritän ottaa loman lapsettomuudesta. Minulla alkoi kesätyöt ja kuljin päivittäin toisella paikkakunnalla töissä ja olin välillä siellä yötäkin. Se vei huomattavasti enemmän aikaa kotona olemiselta, verrattuna siihen että olisin ollut samalla paikkakunnalla töissä. Päätimme mieheni kanssa, että emme yritä ollenkaan lasta koko kesänä. Oli ihan vapauttavaa kun ei tarvinut miettiä ovulaation ajankohtaa tai väkisin ajoittaa yhdyntöjä sen ajalle. Tästä "lomasta" johtuen en myöskään jaksanut vaivata päätäni tämän blogin suhteen. Loma jatkui sitten oikeastaan syyskuun loppupuolelle, jolloin meillä oli vihdoin ensikäynti lisääntymislääketieteen yksikköön.

Kyseinen ensikäynti meni ihan hyvin. Minut ultrattiin, rakenteet vaikuttivat olevan kunnossa ja näimme kuinka minulla oli jo ovulaatio tapahtunut. Ainoa asia missä oli parantamisen varaa, oli että kohdun limakalvon paksuus ei vastannut täysin kierron ajankohtaa. Se oli vähän ohuehko ja lääkäri epäili, että minulla taitaa sitten kuitenkin olla jonkinasteista keltarauhasen vajaatoimintaa, sillä limakalvon ohuuden lisäksi myös tiputteluvuoto on edelleen vaivannut. Tuli hieman "I-told-you-so"-olo. Vaivaan ei kuitenkaan määrätty keltarauhashormonia, sillä tutkimukset eivät kuulema ole osoittaneet siitä olevan selvästi hyötyä.

Olimme samaa mieltä jatkoista ja päädyimme inseminaatioon. Minulle määrättiin Letrozol-nimistä lääkettä (vastaava Femar) kierron päiville 3.-7. tukemaan ovulaatiota. Letrozolia käytetään pääasiassa rintasyövän uusiutumisen estolääkkeenä, mutta voidaan myös käyttää Clomifenin tilalla lapsettomuushoidoissa. Söin kyseistä lääkettä määrättyinä päivinä, eikä minulle onneksi tullut mitään sivuvaikutuksia lääkkeestä.

Eilen oli kp 12 ja minulla oli aika ultraääntä varten. Kohdun limakalvo oli nyt oikein hyvän paksuinen, ilmeisesti seurausta letrozolista. Molemmissa munasarjoissa oli yksi johtava follikkeli kasvamassa ja toinen oli jo niin iso, että puhkeaisi aivan pian. Sainkin ajan jo tälle päivälle ensimmäistä inseminaatiota varten. Päätin osallistua tutkimukseen, jossa yritetään selvittää kannattaako Pregnyl pistää ennen vai jälkeen inseminaation ja minun arpaonni valitsi "ennen-ryhmän". Meninkin apteekin kautta kotiin ja pääsin heti pistohommiin. Työni puolesta olen pistellyt paljon, mutta tuntui jotenkin hurjalta pistää itseä!

En ole itkenyt kuukausiin tätä lapsettomuutta, minulla on tainnut olla aika vahva suojamuuri ympärillä asian suhteen. Eilen kuitenkin pääsi itku pitkästä aikaa ja tunteet olivat hyvin pinnassa. Ensimmäinen inseminaatio oli nyt niin konkreettisesti siinä. Toiveet raskautumisen suhteen ovat tässä kierrossa aiempaa korkeammat, mutta toisaalta pelottaa jos tästä ei tulekaan toivottua lopputulosta. Viime kuukausina menkkojen alkaminen ei ole oikein edes tuntunut miltään, sillä eihän me edes yritetty ja olen ottanut niin paljon etäisyyttä asiaan. Töissä ja harjoittelussakaan ei ole ollut kovin raskasta hoitaa synnytyksiä, vastasyntyneitä tai edes raskauden keskeytyksiä. Eilen tunteiden purkautumisen jälkeen tuntui pelottavalta mennä töihin ja sanoinkin miehelleni, että tänään en millään haluaisi mennä. Bussimatkalla kasasin kuitenkin itseni ja suojamuurin ja yövuoro meni hyvin ilman tunnekuohuja. Jos vielä vuoden päästä olen tässä samassa tilanteessa, olen varmaan rakentanut Kiinan muurin ympärilleni! :)


Tänään oli ensimmäinen inseminaatio, mutta kerron siitä huomenna lisää. Kovasti voimia kaikille omasta vauvasta haaveileville ja asian kanssa kamppaileville! Uskotaan parempaan huomiseen <3

Tutkimukset edistyy

Päätettiin tosiaan tehdä nämä tutkimukset julkisella puolella rahan säästön vuoksi ja minä olen käynytkin jo opiskelijaterveydenhuollossa, jossa joitain tutkimuksia on jo tehty. Nyt tuli sitten aika Naistentautien poliklinikalle, jossa ilmeisesti olisi tarkoitus tutkia loputkin. Tekemättähän on siis vielä ultra ja munanjohtimien aukiolotutkimus. Ikävä kyllä aika meni vasta syyskuun loppupuolelle, että odottelua siis tiedossa.

Pikkuhiljaa on alkanut ärsyttämään nämä tutkimukset, sillä kaikki tuntuu olevan vaan niin säätämistä. Ensin opisk.th:n lääkäri (kuulema kokenut) ohjasi, että minun tulisi mennä ottamaan verikokeet ovulaation aikaan, johtuen progestroni-tutkimuksesta. Itse aloin kuitenkin kotona muistelemaan, että eikö s-prog pitäisi nimenomaan ottaa loppukierrosta, sillä ovulaation aikaanhan se ei vielä ole edes noussut. Minulla on ollut loppukierrosta tiputteluvuotoa, joten siitäkin syystä olisi mielenkiintoista nähdä, paljon progesteroni silloin on, sillä epäilin tiputteluvuodon johtuvan keltarauhasen vajaatoiminnasta. Tarkistin eri sairaaloiden ohjeista ja olin oikeassa, tutkimus tulisi tehdä loppukierrossa. Päätin sitten omavaltaisesti varata labrat loppukiertoon ja laitoin siitä viestin lääkärille ja hän vastasikin että se on ok. Mistähän se lääkäri repäisi sen oikean ajankohdan olevan ovulaatio?

Seuraava asia mikä on ärsyttänyt on, että tämä sama lääkäri sanoi, että ei tee minusta lähetettä erikoissairaanhoitoon ennen kuin mieheni on käynyt siemennesteanalyysissa ja koska mieheni ei ole enää opiskelija, hänen tulee hakeutua tutkimukseen työterveyden kautta. Työterveyslääkäri ei voinut jostain syystä kirjoittaa hänelle lähetettä tutkimukseen (liittyi muistaakseni johonkin mieheni työpaikan vakuutusjuttuihin), vaan kirjoitti lähetteen yksityiselle urologille. Sillä käynnillä urologi kirjoitti lähetteen simppatutkimukseen jollekkin toiselle yksityiselle ja kun mieheni soitti kyseiseen paikan ajanvaraukseen, he eivät kuulema tee enää siemennesteanalyysejä ja käski varata ajan väestöliittoon. No väestöliitossa saatiin kyseinen tutkimus sitten vihdoin tehtyä muutama päivä sitten ja nyt kun minulle tuli kutsu tuonne naistentautien polille, mukana oli myös kutsu miehelleni siemennesteanalyysiin. Ärsyttää, että toista pompotellaan paikasta toiseen yhden tutkimuksen vuoksi, joka sitten oltais voitu tehdä minun tutkimusten yhteydessä. Nyt ollaan siis kuljettu aivan eri reittejä, minä julkisella ja mieheni yksityisellä, ja nähtäväksi jää, kuinka paljon mieheni työpaikan vakuutus nyt sitten edes korvaa näistä yksityisillä juoksemisista. Olisi varmaan kannattanut saman tien meidän molempien mennä väestöliittoon tutkimuksiin ja maksaa itse koko lysti. Ainakin kaikki olisi sujunut selkeämmin ja nopeammin.

No sitten siihen siemennestetutkimukseen. Tänään tuli postissa tutkimuksen tulokset, tosin ilman lääkärin analyysia. Niistä nyt itse ymmärsin sen verran, että siittiöiden määrä ja liikkuvuus ovat hyvät, mutta siittiöiden muodossa/täydellisessä rakenteessa olisi vähän parantamisen varaa. Täydellisiä siittiöitä oli vain 3%, mikä kuulostaa todella vähältä, mutta lapussa ollut viiteraja (WHO) on 4%, joten siitä ei kuitenkaan kovin kauas jääty. Huonoa laatua kuitenkin ilmeisesti kompensoi tuo hyvä lukumäärä ja liikkuvuus. Uskoisin, että diagnoosiksi tulisi teratozoospermia ja vähän alentunut hedelmöityskyky. Tämä on kuitenkin vain minun omaa tulkintaa ja pohdintaa, enkä ole alan ammattilainen, joten odotellaan mitä lääkäri asiaan kommentoi. Lääkärin kommenti saadaan vasta silloin syyskuun loppupuolella, jolloin meillä on aika naistentautien polille. Mies ei ollut moksiskaan tuosta tuloksesta ja piti sitä ihan hyvänä, mistä olen kyllä samaa mieltä, mutta silti se jollain tapaa hieman harmitti. Ahkeran googlettelun jälkeen tulin siihen tulokseen, että sen ei pitäisi estää luomuraskautta, mutta varmaan kuitenkin hidastaa raskaaksi tuloa. Tietysti jos minusta löytyy jotain "vikaa" myös, niin todennäköisyys luomuraskaudelle vähenee. Nyt vain odotellaan ja todennäköisesti jatkan huomenna googlen ihmeellisessä maailmassa ;)

Ovulaatiota odotellessa

Torstaina tai perjantaina pitäisi olla ovulaatio, joten sitä varten saa pikkuhiljaa alkaa taaas varautumaan ;) Ei sillä, etteikö me muulloinkin harrastettaisi seksiä kuin vain ovulaation aikaan, mutta kyllähän sitä aina hieman pyrkii lisäämään yritystä kun alkaa tärppipäivä lähestymään. Siitä olen kyllä hyvin onnellinen, että ainakaan vielä seksi ei ole muuttunut pakkopullaksi tai epätoivoiseksi yritykseksi tulla raskaaksi, vaan molemmat nautimme siitä yhtä paljon kuin ennenkin. Joskus on tosin ollut ovulaation aikaan hetkiä, jolloin väsyneenä pitkän päivän jälkeen on tuntunut, että ei kyllä millään huvita rakastella. Eihän se mitä todennäköisemmin tuota taaskaan haluttua tulosta. No joo, sanoisin kuitenkin että meidän kohdalla lapsettomuus ei ole ainakaan yrityksen puutteesta johtuvaa. 

Viikonloppuna käytiin mökillä ja tuli kyllä aivan oikeaan hetkeen rentouttava mökkiviikonloppu. Ei ole tainnut vähään aikaan olla sellaista viikonloppua, jolloin olisin saanut mieheni kokonaan itselleni koko viikonlopuksi, vaan yleensä tällaista luksusta on estämässä jomman kumman työt tai joku muu tekijä, kuten jätkäporukan oma mökkiviikonloppu ilman kumppaneita tjs. Oli ihana nauttia toisen seurasta ja läheisyydestä rauhassa ilman häiriötekijöitä. Kyllä parisuhde tarvitsee välillä hoitoa, mikä auttaa ennaltaehkäisemään ongelmia.

Hassua että kun aloimme yrittämään vauvaa, toivoin kovasti ettei vauva syntyisi loppuvuonna. Sen verran on ajan myötä ajatukset muuttuneet, että nyt tässä vaiheessa olisi aivan yks ja sama mihin aikaan vuodesta vauva syntyisi, kunhan vain syntyisi!

Äitienpäivä

Tänään oli äitienpäivä ja sen kunniaksi kävin ensin päivällä vierailemassa oman äitini luona ja myöhemmin illalla, kun mieheni oli päässyt töistä, kävimme vielä kahvilla anopin luona. Suurin osa päivästä meni melko mukavasti, eikä itselläni ollut juurikaan sen surullisempi tai vaikeampi olo kuin muinakaan päivinä. Oikeastaan tunteet ryöpsähtivät  enemmän pintaan vain, kun kirjauduin sisään facebookiin, joten luonnollisesti pyrin välttelemään sitä. Minun tuttavapiiriini on syntynyt vuoden sisällä aika paljon vauvoja ja kaikista tuskallisinta oli se, kun kaikki heistä päivittivät tänään profiileihinsa, kuinka onnellisia täydellisten vauvojen äitejä he ovatkaan. Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, minäkin olisin tänään juhlinut ensimmäistä äitienpäivääni. Elämällä on kuitenkin tapana yllättää meidät aika ajoin, joten päädyinkin tänään välttelemään facebookia ja sen mukana tulevaa kateuden tunnetta kavereitani kohtaan.

Olen huomannut, että minusta tuntuu vaikeammalta käsitellä niiden kavereiden raskaaksi ja äidiksi tulemista, sekä äitinä olemista, joilla nämä tapahtumat ovat sisältyneet kuluneeseen vuoteen, verrattuna niihin kavereihin, joiden lapset ovat jo vähintään pari vuotta vanhoja. Pidempään äitinä olleet ikään kuin "kilpailevat" eri sarjassa kanssani, sillä he eivät ole tulleet raskaaksi sinä aikana, kun minä olen yrittänyt lasta. Tästä syystä minusta tuntui kurjemmalta lukea ensimmäistä äitienpäivää viettävien kavereiden päivityksiä facebookissa, kuin "kokeneempien" äitien.

Tämä päivä on varmasti ollut enemmän tai vähemmän vaikea monille lapsettomille. Toivottavasti kaikki ovat saaneet kokea mukaviakin hetkiä tänään. Itse ainakin olen nauttinut useista hetkistä ja tämä päivä on ollut itse asiassa hieman kivuttomanpi kuin odotin. Haaveilen kuitenkin ajatuksesta, että ensi vuonna tähän aikaan olisin ainakin raskaana. Toivon, että tänään kaikki äidit osaisivat arvostaa lapsiaan, eivätkä pitäisi heitä itsestäänselvyytenä.

Kätilö joka ei osaa tehdä lapsia

En ollut koskaan harkinnut aloittavani kirjoittamaan blogia mistään aiheesta, kunnes yhtäkkiä huomasinkin googlettavani blogin aloitukseen liittyviä asioita. Hetkeä myöhemmin, pienen säätämisen jälkeen, syntyi tämä blogi. Mikä onkaan parempi päivä aloittaa, kuin tämä Lapsettomien lauantai? Tämä on ensimmäinen Lapsettomien lauantai meidän kohdallamme, sillä viime vuonna yritystä oli takana vielä niin vähän aikaa, että emme kokeneet itseämme lapsettomiksi.

Olen 24-vuotias nuori nainen ja perheeseeni kuuluu toistaiseksi vain aviomieheni ja rakas koiramme. Olemme kulkeneet samaa matkaa useita vuosia nuoresta iästäni huolimatta ja vaimon roolissakin olen ehtinyt olla jo kohta 5 vuotta. Vauvakuumetta olen potenut enemmän tai vähemmän siitä asti, kun aloitin opiskelemaan kätilöksi. Nyt olen opiskeluissani loppuvaiheessa.

Tässä kuussa aktiivista yritystä tulla raskaaksi on takana puolitoista vuotta. Muistan kuinka marraskuussa 2012 jätimme ehkäisyn pois, ja minä naiivisti ajattelin, että raskautumisessa tuskin menee muutamaan kuukautta kauempaa. Voi kuinka väärässä olinkaan. Mieheni oli hieman realistisempi ja oli alusta asti sitä mieltä, että tässä voi mennä hieman pidempään. Minä en pitänyt todennäköisenä, että lapsettomuus osuisi meidän kohdalle, sillä olimmehan nuoria, normaalipainoisia ja terveelliset elämäntavat omaavia. Minä, kaiken lisäksi tulevana seksuaali- ja lisääntymisterveyden ammattilaisena, osaisin varmasti seurata kuukautiskiertoani ja ajoittaa peiton heiluttelut oikeille päiville.

Olemme nyt siinä vaiheessa, että olemme pikkuhiljaa hakeutumassa tutkimuksiin. Minä olen jo käynyt opiskelijaterveydenhuollossa lääkärin vastaanotolla ja ottamassa laboratoriotutkimukset. Kaikki arvot olivat viitearvojen sisällä, joten niistä ei löytynyt mitään selittävää tekijää. Lisäksi papa-näyte ja klamydia- ja tippuritestit olivat negatiiviset. Jatkossa on sitten tulossa siemennestetutkimus miehelleni ja loput tutkimukset minulle.

Taival tähän mennessä on herättänyt monenlaisia tunteita ja ajatuksia. En koe, että olisin vielä aivan rikki tämän asian kanssa, sillä olemmehan vielä nuoria ja tutkimuksetkin on vasta aluillaan, hoidoista puhumattakaan. Siitä huolimatta kyyneliä on virrannut ja kaipaus omasta lapsesta on välillä ollut raastavaa. Olen puhunut tästä perheelleni ja ystävilleni alusta asti, eikä aiheesta puhuminen enää tunnu kovin pahalta. Tällä hetkellä se on lähinnä terapeuttista.