Olen ollut pitempään entinen kätilöopiskelija/nykyinen kätilö, kuin olen kärsinyt lapsettomuudesta. Vauvakuume iski aikalailla ensimmäisenä opiskeluvuotena 4,5 vuotta sitten. Oma lapsi ei kuitenkaan vielä siinä vaiheessa tuntunut kovin järkevältä idealta, enkä todellakaan tiennyt lapsen saamisen tulevan olemaan näin haastavaa meidän kohdalla. Ei siis tuntunut lainkaan hankalalle, että muut ihmiset ympärillä saivat lapsia. Tässä vaiheessa en vielä ollut kosketuksissa kätilön työhön, sillä ensimmäiset kolme vuotta opinnoista kahlasimme läpi sairaanhoitajan perusopintoja.
Keväällä 2013 aloin pikkuhiljaa tuskastumaan siihen, että oli jo kulunut 4-5 kk (!!) enkä vieläkään ollut tullut raskaaksi. Samaan aikaan oli sairaanhoitaja-vaiheen viimeiset kurssit ja harjoittelut käynnissä, joka meidän koulussamme tarkoittaa Perheen hoitotyön-kokonaisuutta. Se sisälsi siis naistentaudit, synnytykset ja pediatrian eli lapsen hoitotyön. Muistan kuinka teoriatunneilla ketutti ja olin jotenkin herkillä asian suhteen, vaikka yritystä ei ollut edes kovin kauaa ollut. Tällä hetkellä lähinnä naurattaa se kärsimättömyys! Tästä opintokokonaisuudesta seurasikin sitten luontevasti se, että syksyllä alkoi kätilön suuntaavat opinnot (viimeiset 1,5 vuotta)
Ihan kunnolla koin itseni lapsettomaksi alkusyksystä 2013, eli siitä kun varsinaiset kätilön suuntaavan opinnot alkoivat. Olen heti alusta saakka "tottunut" ajatukseen, että vaikka en itse ole vielä saanut omaa lasta, työhöni kuuluu mm. raskaana olevien naisten hoito, synnytysten hoito, synnyttäneiden ja vastasyntyneiden hoito, sekä keskenmeno- ja raskaudenkeskeytyspotilaiden hoitaminen. It's not that big of a deal.
Koko opintojen vaikein hetki taisi olla marraskuussa 2013, kun meillä tuli ensimmäinen vuosi täyteen siitä, kun aloimme yrittämään lasta. Samalla viikolla aloitin lapsivuodeosastolla harjoittelun ja jouduin päivät pitkät tuoksutteleaan niitä suloisia pikku kääröjä. Siitä viikosta kun pääsin yli, kaikki on sujunut melko hyvin. Nyt toinen vuosipäivä valmistuneena kätilönä synnytyksiä hoitaessa ei ollut mitään verrattuna vuoden takaiseen. En tiedä onko aihe nyt tällä hetkellä mulle vähemmän kipeä, vai osaanko vain suojata itseäni paremmin.
En voi kieltää, ettenkö herkistyisi hoitamani synnytyksen jälkeen mitenkään. Epäilen tosin, että herkistyisin samalla tavalla myös vaikka en olisikaan itse lapseton. Nyt ei kuitenkaan puhuta siis mistään itkemistä yms. vaan liikuttuneesta olotilasta ja onnellisuudesta toisen puolesta. En ole kokenut ihan kamalan vaikeaksi hoitaa abortteja, mutta ilmeisesti mun töitä varten kehittämäni "suojamuuri" auttaa mua selviytymään näistä tilanteista sen vaatimalla tavalla, enkä ole jäänyt vatvomaan asioita työpäivän jälkeen.
Millä tavalla oma lapsettomuus on kehittänyt kätilö-minääni? En ole kovin paljoa hoitanut lapsettomuuden kanssa kamppailevia naisia/perheitä, sillä en ole ollut harjoittelussa lisääntymisterveyden yksikössä. Uskoisin, että jossain määrin osaisin kohdata heidät paremmin kuin joku, jolla ei ole omakohtaista kokemusta lapsettomuudesta. Toki kokeneet kätilöt, jotka ovat ikänsä hoitaneet pääsääntöisesti lapsettomia pariskuntia ovat oma lukunsa ja minua pätevämpiä työssään valtavan kokemuksensa myötä.
Olen kuitenkin hoitanut perheitä, joilla on lapsettomuustausta, mutta nyt ovat raskaana tai ovat vasta synnyttäneet ensimmäisen lapsensa. Tiedän, että lapsettomuus ei lopu siihen positiiviseen raskaustestiin, eikä edes siihen kauan odotetun pienokaisen syntymähetkeen. Lapsettomuus pysyy kiinni pariskunnassa jossain määrin koko loppuelämän. Olen itse kokenut, että raskaana olevat lapsettomuus-taustaiset naiset ovat keskimääräistä huolestuneempia raskauden etenemisestä ja pelkäävät helposti pahinta joka tilanteessa. He eivät ehkä uskalla nauttia raskaudestaan koko sen aikana, sillä eivät luota siihen, että se jatkuu loppuun saakka tms. Synnytyksen jälkeenkin he saattavat aluksi olla yltiövarovaisia lapsen kanssa ja huolestua helposta.
Olen pyrkinyt sanomaan kaikille hoitamilleni lapsettomuustaustaisille naisille, että on aivan ok, että vastasyntyneen kanssa on aluksi kotona haastavaa ja univelkaa kertyy enemmän kuin laki sallii. Jostain syystä, jotku kokevat, että heillä ei ole "oikeutta" valittaa mm. väsymyksestä tai vauvanhoidosta, sillä tästähän he vuosikaupalla haaveilivat ja kävivät läpi aikamoisen hoitopolun ennen raskaaksi tulemista.
On kuitenkin ihana hoitaa perheitä, joissa lapsen saaminen ei ole ollut itsestäänselvyys, sillä se hetki kun he saavat kauan odotetun palkinnon syliin tai kun he ensimäisten päivien aikana pikkuhiljaa tutustelevat tähän ihmeeseen on priceless! Yhtään kuitenkaan vähättelemättä kenenkään ei-lapsettomien onnea tai kokemuksia :)
En yleensä kommentoi blogeihin, vaikka niitä aktiivisesti seuraanki, mutta tämä aihe osui niin nappiin, että on pakko jättää jälki.
VastaaPoistaMinäkin olen/olin lapsettomuudesta kärsivä kätilö, 4 vuotta yritystä ja hoitoja takana ja nyt vihdoin varovasti rv 13 raskaana 2.IVF:n 1.PAS:in jälkeen. Meillä dg:nä selittämätön lapsettomuus, suurimmaksi osaksi vikaa kuitenkin hiipuvissa munasarjoissa.
Tunnistan tekstistäsi tuon kätilön työminän ja tietyn suojamuurin jonka on rakentanut. Työtähän se on vaikka läheltä liippaakin. Uskoisin, että samaan malliin olen synnytykset hoitanut ja vastasyntyneet kohdannut kuin ilman henkilökohtaista taustaa. Ainakin toivon, ettei taakka ole työssäni näkynyt.
Tekstissäsi osui myös nuo lapsettomuudesta kärsineen odottajan tuntemukset ja pelot; kätilönä tämä tuhatkertaistuu, kun tietää kaiken mikä voi mennä pieleen missä tahansa vaiheessa raskautta. Uskonkin olevani myös hieman "hysteerinen" vauvan voinnin suhteen jos vain sinne asti päästään.
Kiitos blogistasi, seurailen taustalla ja toivon kollegalle kaikkea hyvää ja onnistumista hoidoissa!