Eka IVF

Nyt on siis ensimmäinen ivf-hoito menossa. Kaikki alkoi sillä, että pari viikkoa sitten aloitin suprecur-sumuttelut sammuttamaan minun oma hormonitoiminta. Olin ennen hoidon aloittamista Helsingissä ystäväni luona ja tarkoitukseni oli, että olisin aloittanut lääkkeen siellä. En tajunnut yhtään kuinka harvinaisesta lääkkeestä oli kyse ja että suurimmissakaan apteekeissa ei lääkettä välttämättä ole valikoimassa. No perjantaina lähdettiin sitten apteekkiin hakemaan lääkettä, sillä sunnuntaina oli aloituspäivä. Heti ensimmäisestä yliopiston apteekista sanottiin, että heillä ei ole sitä tällä hetkellä paikalla, eikä missään muussakaan yliopiston apteekissa pääkaupunkiseudulla ole sitä. Käytiin vielä parissa muussa vähän isommassa apteekissa keskustan alueella, jotka eivät kuuluneet kyseiseen ketjuun mutta sama vastaus saatiin niistäkin. Jos olisi ollut arki, apteekit olisivat voineet tilata lääkkeen, mutta tässä tapauksessa olisin saanut sen vasta maanantaina tai tiistaina. Hieman meinasi epätoivo iskeä. Kaiken lisäksi kotipaikkakuntani apteekissa oli suprecuria valmiina. Asia ratkesi lopulta niin, että varasin suprecurit kotiapteekkiini ja lähdin kotiin jo päivää aiemmin kuin oli tarkoitus, joten pääsin aloittamaan sumuttelut suunnitelmien mukaan sunnuntaina. Kahden suprecur-sumutteen lisäksi ostin samalla Gonal-F:t.

Suprecurin käyttö on sujunut ihan hyvin. Oikeastaan ainoa hankaluus on ollut yrittää muistaa sumutella suurin piirtein tasaisin väliajoin neljä kertaa päivässä. Vuorotyön vuoksi ajat ovat hieman heitelleet, sillä aina ei vaan pysty/muista irrottautua töistä edes siksi aikaa, että saisi otettua sumutteet juuri tiettyyn kellonaikaan. Ja muutenkin koko minun päivärytmi vaihtelee niin paljon, kun välillä herään ennen sian pieremää töihin ja välillä taas nukun puolille päivin. Pitääkin tässä pohtia, että miten järjestän lääkkeiden otot nyt seuraaville päiville, sillä huomisesta lähtien on taas muutama yövuoro.

Suprecurista ei tullut mitään elämää haittaavia haittavaikutuksia. Oikeastaan ainoa haittavaikutus oli se, että seksihalut hävisi. Toisaalta mistä sitä tietää oliko se edes lääkkeen sivuvaikutus vaan esimerkiksi vain seurausta hoidosta johtuvasta stressistä tai jostain muusta. Mutta ei siis mitään sen kummempaa. Olin todella yllättynyt, ettei mitään vaihdevuosioireita tullut.

Viime keskiviikkona oli eka ultra ja kaikki näytti olevan niin kuin pitääkin ja lääkärin vastaanotolta jatkoin hoitajan vastaanotolle "harjoittelemaan" pistämistä ja kynän käyttöä. Nehän toki olivat tuttuja jo ammattini puolesta, eikä itseä pistäminen ollut sen kummempaa kuin muitakaan. Olin positiivisesti yllättynyt, että se ei käynyt yhtään kipeää, sillä pregnylin pistäminen inssien yhteydessä on aina tuntunut niin kurjalta kirveilyineen yms. Hoitosuunnitelman mukaan aluksi annostus on 112,5 milj.IU joka päivä toiseen ultraan saakka. Minun käsityksen mukaan tuo oma annostus on melko pieni, mutta toisaalta olen itsekin hoikka ihminen. Mieluummin kuitenkin varovainen aloitus ja tarvittaessa annosnosto. Suprecur jäi jarruhoidoksi puolet pienemmällä annoksella.

Nyt neljän pistoksen jälkeen ainoana sivuvaikutuksena on ollut lievää päänsärkyä. Se on onneksi pysynyt tosi lievänä ja mennyt aina nopeasti ohi ilman lääkkeitä. En ole edes perehtynyt, että minkälaisia haittavaikutuksia kyseisellä lääkkeellä voi olla ja mietin, että en välttämättä viitsi enää perehtyäkään. Tietysti minulle tuttu vaikea haittavaikutus on hyperstimulaatio, jota sairastavia naisia on tullut hoidettua jonkin verran opiskelu- ja työhistoriani aikana. Sehän se tietysti pelottaa kovasti, sillä olen käytännössä nähnyt kuinka vaikeasta tilasta siinä pahimmillaan voi olla kyse.

Minua kiinnostaisi tietää, että minkälaisilla annoksilla muilla on gonal-f:n pistäminen alkanut? Tuliko teillä mitään sivuvaikutuksia?

Note to self: Muista ensi kerralla hankkia lääkkeet hyvissä ajoin, ettei tule kiiire :)

Kakkosluokan lapseton

Eilen vihjasin, että minulla oli myös toinen syy, minkä vuoksi en ole päivittänyt mitään pitkään aikaan. Minulla on nyt ollut reilu puoli vuotta vähän ristiriitainen olo tämän lapsettomuuden suhteen ja minkälaiset tunteet/ajatukset ovat sallittuja. Toisaalta haluan tulla raskaaksi todella paljon, mutta minulla on myös herännyt viime kuukausina päinvastaisia ajatuksia. Yhtäkkiä aloin miettimään, että millaista meidän elämä olisi, jos elettäisiin vain kahdestaan koko loppuelämä ja aloin näkemään niitä hyviä puolia lapsettomuudessa. Siitä seurasikin sitten se ristiriita, että samaan aikaan sekä halusin, että en halunnut tulla raskaaksi. Pikkuhiljaa tunne siitä, että en halua lasta ollenkaan tuntui kasvavan suuremmaksi kuin haave lapsesta.

Uskon että aluksi se oli vain oma psyykeen kehittämä defenssi koko lapsettomuutta ja siitä aiheutuvaa mielipahaa vastaan. Se mikä ei ole niin tärkeää, ei satuta. Täytyy myöntää, että minun on ollut viime kuukausina selvästi helpompi elää lapsettomuuden kanssa. Nämä ajatukset taisivat pikkuhiljaa tulla viime syksynä, enkä edes aluksi tajunnut asiaa. Sitten kun tunnistin asian, ajattelin vain että tämä on väliaikaista ja nämä ajatukset menevät jossain välissä pois. No tällä hetkellä koen, että ajatukset ovat edelleen täällä, mutta olen huomannut, että vaikka kuinka ajattelen/uskottelen itselleni että elän mieluummin lapsettomana lopun elämääni, haave omasta lapsesta on edelleen jäljellä ja pyrkii pintaan. Välillä saan itkukohtauksia asian vuoksi ja välillä masentaa. Tuskin reagoisin niin voimakkaasti esimerkiksi ystäväni raskauteen, jos en oikeasti itse haluaisi olla samassa tilanteessa.

Nämä ajatukset vapaaehtoisesta lapsettomauudesta saivat aikaan sen, että ajattelin olevani "kakkosluokan lapseton". Tuntui ettei minulla ollut mitään kirjoitettavaa tänne blogiin, sillä en voinut esittää olevani surullinen tilanteestani tai että itkisin joka ilta itseni uneen, koska en ollut vieläkään tullut raskaaksi. Tuntui myös väärältä nauttia elämästä lapsettomana, jos samaan aikaan blogikirjoitustani lukeva kamppailee asian kanssa. Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että vaikka vielä ajatukset vaihtelevat päivästä toiseen laidasta laitaan, huomenna menen ensimmäiseen ultraan ivf-hoitoihin liittyen. IIK!

Vielä elossa ja edelleen lapseton

Nyt on ollut pitkään hiljaiseloa, joka on johtunut monestakin eri syystä. Yksi syy on ollut se, että mitään hoitoja ei ole nyt ollut. Tammikuussa oli kolmas inssi, josta en koskaan ehtinyt kertoa, mutta sen jälkeen ei ole mitään kovin kummoista tapahtunut. Toisesta isosta syystä kerron joku toinen päivä erikseen sitten.

Tammikuussa siis tehtiin vielä viimeinen IUI ja se yritys oli kyllä jo ihan fiasko kokonaisuudessaan :D (nyt jo pystyy nauramaan). Olin juuri vaihtanut työpaikkaa ja työskentelin nyt omalla paikkakunnalla samassa sairaalassa, jossa käyn hoidoissa. Kyseessä oli siis ensimmäinen viikko uudella osastolla ja en halunnut vielä sanoa esimiehelle näistä hoidoista, joten päädyin sitten salaa livahtamaan ruokatauoilla ensin ultraan ja seuraavana päivänä itse IUI:hin. Olin meneväni työpaikkaravintolaan lounaalle, mutta oikeasti nautin lounaaksi proteiinipatukan lapsettomuuspolilla. Ei ehkä kaikista fiksuinta salaa livahtaa, mutta toisaalta tuntui ikävälle kertoa esimiehelle ensimmäisellä viikolla että hei olen sitten seuraava potentiaalinen äippälomalainen.

Ultrassa oli joku uusi lääkäri toisesta sairaalasta ja tuntui että se oli ihan pihalla. Se alkoi muun muassa puhumaan että seuraavaa kertaa varten pitäisi nostaa reilusti letrozol annosta, jotta saataisiin reilusti enemmän munarakkuloita kuin 1-2 (taisi mennä iui ja ivf sekaisin sillä lääkärillä)! No en jaksanut jäädä inttämään aiheesta kun se ei ollut vielä ajankohtainen ja ajattelin sanoa asiasta sille tutulle lääkärille, joka on aina tehnyt itse IUI:n minulle. IUI määrättiin ultran perusteella jo seuraavalle päivälle, joka oli melko aikainen ajankohta minulle, sillä silloin oli vasta kp 11. Lopulta mulla alkoi menkat vasta kp 28, joten tuskin ovulaatio edes tapahtui tuolloin irroituspiikistä huolimatta (jonka pistin jo kp 10). Itse IUI meni hyvin niin kuin normaalistikin, mutta miehen siemennestenäyte oli laadultaan selvästi huonompi kuin aiemmat. Tuttu lääkäri pahoitteli sen aiemman lääkärin kummallisia suunnitelmia mun jatkoille ja poisti ne mun hoitosuunnitelmasta. Me sitten sovittiin, ettei lähdetä enää tekemään neljättä IUI:ta ja jos kyseisestä kerrasta ei tärppää niin pistetään meidät sitten ivf-jonoon. Kaiken tämän jälkeen en ollut kovin yllättynyt kun menkat alkoivat!

Nyt ollaan sitten jonoteltu siitä tammi- helmikuun vaihteesta tänne toukokuun lopulle ja ensi viikolla on ensimmäinen ultra ivf-hoitoihin. Aloitin jo aiemmin suprecur-nenäsumutteen käytön lopettamaan omien hormonien eritys. Näistä sitten myöhemmin lisää.

Taukokuukausi

Niinhän siinä sitten kävi, ettei toinenkaan inseminaatio tuottanut tulosta. Nyt tämä kierto pidetään taukoa hoidoista. Söin kuitenkin letrozolia alkukierrosta, sillä se on sopinut minulle hyvin. Nyt mennään jo kiertopäivää 19, eli ovulaatio oli alkuviikosta. En kyllä seurannut sitä mitenkään, mutta luotan siihen, että se tapahtui suurin piirtein silloin.

Seuraavassa kierrossa on kolmas inssi. Olin jo ihan heittänyt toiveet hukkaan sen suhteen, että kolmas inssi tuottaisi meidän kohdalla tulosta. Hoidin kuitenkin töissä vähän aikaa sitten naista, joka oli tullut raskaaksi kolmannesta inseminaatiosta, joten tällä hetkellä annan hieman toivoa asialle.

Hieman ennen joulua näin hyvää ystävääni, joka asuu nykyään muualla ja oli tullut käymään kotipaikkakunnallaan jouluna. Hän tietää meidän tilanteesta ja juteltiin siitä jonkin aikaa. Vähän ajan päästä hän ilmoitti, että he ovat jättäneet ehkäisyn pois nykyisen miesystävänsä kanssa, vaikka ovat tunteneet vasta muutamia kuukausia. Vauva saa tulla jos on tullakseen, mutta eivät kuulemma jaksa enää kondomin kanssa värkätä ja hormonaaliset ehkäisyvalmisteet eivät ole sopineet ystävälleni kovin hyvin. Kauhean huono omatunto, mutta toivoin ettei heillä tärppäisi vielä. Tuntuu niin epäreilulta jos hyvä ystävä tulee raskaaksi niin tuoreessa suhteessa ja kun vauvaa ei vielä kuitenkaan varsinaisesti edes yritetä. Olenko ihan kamala ihminen? Kaikki tutut ja puolitutut lisääntyvät tällä hetkellä kovaa vauhtia ja niitä ilmoituksia siedän jossain määrin, mutta kun hyvät ystävät tulevat raskaaksi, asia koskettaa itseä syvemmältä. Toisaalta ihana kun he kertovat siitä minulle, sillä en halua, että oma lapsettomuuteni asettaa rajoja sille, että he eivät pystyisi puhumaan minulle heille tärkeistä ja isoista asioista. Oli myös kiva huomata, että kyseinen ystävä ensin haisteli ilmapiiriä ja että millä mielillä olin sillä hetkellä, ennen kuin kertoi omasta tilanteestaan. Mutta silti sattui.

Lapsettomuus ja kätilön työ

Lapsettomuus ja kätilön työ. Lapseton kätilö. Kuulostaa hieman haastavalta yhtälöltä. Päätin kirjoittaa tästä aiheesta, sillä se nousi mieleen töissä, kun hoidin synnytyksen ja synnytyksen jälkeen tuore äiti onnesta liikuttuneena, vauva rinnallaan kysyi minulta, onko minulla omia lapsia. Tuli hieman vaikea olo.

Olen ollut pitempään entinen kätilöopiskelija/nykyinen kätilö, kuin olen kärsinyt lapsettomuudesta. Vauvakuume iski aikalailla ensimmäisenä opiskeluvuotena 4,5 vuotta sitten. Oma lapsi ei kuitenkaan vielä siinä vaiheessa tuntunut kovin järkevältä idealta, enkä todellakaan tiennyt lapsen saamisen tulevan olemaan näin haastavaa meidän kohdalla. Ei siis tuntunut lainkaan hankalalle, että muut ihmiset ympärillä saivat lapsia. Tässä vaiheessa en vielä ollut kosketuksissa kätilön työhön, sillä ensimmäiset kolme vuotta opinnoista kahlasimme läpi sairaanhoitajan perusopintoja.

Keväällä 2013 aloin pikkuhiljaa tuskastumaan siihen, että oli jo kulunut 4-5 kk (!!) enkä vieläkään ollut tullut raskaaksi. Samaan aikaan oli sairaanhoitaja-vaiheen viimeiset kurssit ja harjoittelut käynnissä, joka meidän koulussamme tarkoittaa Perheen hoitotyön-kokonaisuutta. Se sisälsi siis naistentaudit, synnytykset ja pediatrian eli lapsen hoitotyön. Muistan kuinka teoriatunneilla ketutti ja olin jotenkin herkillä asian suhteen, vaikka yritystä ei ollut edes kovin kauaa ollut. Tällä hetkellä lähinnä naurattaa se kärsimättömyys! Tästä opintokokonaisuudesta seurasikin sitten luontevasti se, että syksyllä alkoi kätilön suuntaavat opinnot (viimeiset 1,5 vuotta)

Ihan kunnolla koin itseni lapsettomaksi alkusyksystä 2013, eli siitä kun varsinaiset kätilön suuntaavan opinnot alkoivat. Olen heti alusta saakka "tottunut" ajatukseen, että vaikka en itse ole vielä saanut omaa lasta, työhöni kuuluu mm. raskaana olevien naisten hoito, synnytysten hoito, synnyttäneiden ja vastasyntyneiden hoito, sekä keskenmeno- ja raskaudenkeskeytyspotilaiden hoitaminen. It's not that big of a deal.

Koko opintojen vaikein hetki taisi olla marraskuussa 2013, kun meillä tuli ensimmäinen vuosi täyteen siitä, kun aloimme yrittämään lasta. Samalla viikolla aloitin lapsivuodeosastolla harjoittelun ja jouduin päivät pitkät tuoksutteleaan niitä suloisia pikku kääröjä. Siitä viikosta kun pääsin yli, kaikki on sujunut melko hyvin. Nyt toinen vuosipäivä valmistuneena kätilönä synnytyksiä hoitaessa ei ollut mitään verrattuna vuoden takaiseen. En tiedä onko aihe nyt tällä hetkellä mulle vähemmän kipeä, vai osaanko vain suojata itseäni paremmin.

En voi kieltää, ettenkö herkistyisi hoitamani synnytyksen jälkeen mitenkään. Epäilen tosin, että herkistyisin samalla tavalla myös vaikka en olisikaan itse lapseton. Nyt ei kuitenkaan puhuta siis mistään itkemistä yms. vaan liikuttuneesta olotilasta ja onnellisuudesta toisen puolesta. En ole kokenut ihan kamalan vaikeaksi hoitaa abortteja, mutta ilmeisesti mun töitä varten kehittämäni "suojamuuri" auttaa mua selviytymään näistä tilanteista sen vaatimalla tavalla, enkä ole jäänyt vatvomaan asioita työpäivän jälkeen.

Millä tavalla oma lapsettomuus on kehittänyt kätilö-minääni? En ole kovin paljoa hoitanut lapsettomuuden kanssa kamppailevia naisia/perheitä, sillä en ole ollut harjoittelussa lisääntymisterveyden yksikössä. Uskoisin, että jossain määrin osaisin kohdata heidät paremmin kuin joku, jolla ei ole omakohtaista kokemusta lapsettomuudesta. Toki kokeneet kätilöt, jotka ovat ikänsä hoitaneet pääsääntöisesti lapsettomia pariskuntia ovat oma lukunsa ja minua pätevämpiä työssään valtavan kokemuksensa myötä. 

Olen kuitenkin hoitanut perheitä, joilla on lapsettomuustausta, mutta nyt ovat raskaana tai ovat vasta synnyttäneet ensimmäisen lapsensa. Tiedän, että lapsettomuus ei lopu siihen positiiviseen raskaustestiin, eikä edes siihen kauan odotetun pienokaisen syntymähetkeen. Lapsettomuus pysyy kiinni pariskunnassa jossain määrin koko loppuelämän. Olen itse kokenut, että raskaana olevat lapsettomuus-taustaiset naiset ovat keskimääräistä huolestuneempia raskauden etenemisestä  ja pelkäävät helposti pahinta joka tilanteessa. He eivät ehkä uskalla nauttia raskaudestaan koko sen aikana, sillä eivät luota siihen, että se jatkuu loppuun saakka tms. Synnytyksen jälkeenkin he saattavat aluksi olla yltiövarovaisia lapsen kanssa ja huolestua helposta. 

Olen pyrkinyt sanomaan kaikille hoitamilleni lapsettomuustaustaisille naisille, että on aivan ok, että vastasyntyneen kanssa on aluksi kotona haastavaa ja univelkaa kertyy enemmän kuin laki sallii. Jostain syystä, jotku kokevat, että heillä ei ole "oikeutta" valittaa mm. väsymyksestä tai vauvanhoidosta, sillä tästähän he vuosikaupalla haaveilivat ja kävivät läpi aikamoisen hoitopolun ennen raskaaksi tulemista. 

On kuitenkin ihana hoitaa perheitä, joissa lapsen saaminen ei ole ollut itsestäänselvyys, sillä se hetki kun he saavat kauan odotetun palkinnon syliin tai kun he ensimäisten päivien aikana pikkuhiljaa tutustelevat tähän ihmeeseen on priceless! Yhtään kuitenkaan vähättelemättä kenenkään ei-lapsettomien onnea tai kokemuksia :)

Toinen yritys

Nyt on viikko toisesta inseminaatiosta. Aluksi oli sellainen olo, että ärsyttää koko juttu ja ei tästä kuitenkaan tule haluttua lopputulosta. Nyt on lähinnä whatever-fiilis.

Kaikki alkoi siitä että tää on ollut taas yhtä säätöä. Taas kerran inseminaatio osui yövuorojen kohdalle ja ei siinä muuten mitään, mutta työmatkani on niin pitkä, että ärsyttää joka välissä viilettää tätä väliä. Normaalisti nukun yövuorojen välissä sairaalan päivystysasunnolla.

Aloitin siis kolmen yön putken sunnuntaina  ja maanantaina oli aika ultraan (kp 12). Rukoilin että inseminaatio sovittaisiin keskiviikolle (kp 14), jotta minun ei tarvitsisi käydä mutkaa kotona tiistaina, mutta toisintona viime kuukaudelle, munarakkula oli jo melkein puhkeamassa ja inseminaatio sovittiin tiistaille (kp13). No ei muuta kuin kaupan kautta kotiin ja kotona huomasin unohtaneeni käydä apteekissa ostamassa pregnylin. Väsytti niin paljon ja oli jäätävä nälkä, että päätin käydä apteekissa vasta töihin lähtiessäni. Pregnylin pisto siis myöhästyi 5 tuntia.

Seuraavana aamulla taas takaisin kotiin ja pariksi tunniksi nukkumaan ennen sairaalalle raahautumista. Itse toimenpide sujui taas hyvin, ei tuntunut mitään kipua ja oli nopeasti ohi. Taas vähäksi aikaa nukkumaan ennen kuin piti lähteä töihin. Tässä vaiheessa pelotti tuleva yö, sillä univelkaa oli jo valmiiksi ja koko yö pitäisi jaksaa valvoa.

NOTE TO SELF: Älä enää ikinä aloita lapsettomuushoitoja, jos käyt toisella paikkakunnalla töissä(+100km)! Erityisesti jos on kyse 3-vuorotyöstä! Mutta toisaalta jos kyseessä olisi ollut päivätyö, olisin joutunut olemaan koko päivän pois töistä, nyt en ollut pois töistä ollenkaan. Onneksi aloitan tammikuussa työt täällä kotipaikkakunnalla :)

Viime kierrossa tunsin selvästi ovulaation ensimmäistä kertaa eläissäni ja ajattelin sen johtuvan siitä, että nyt oli ollut lääkkeet tukemassa kiertoa. Tässä kierrossa en ole kuitenkaan tuntenut mitään vastaavaa, lähinnä vain pientä nippailua alavatsalla ennen inseminaatiota ja vähän sen jälkeen. Asia alkoi vaivaamaan kohtalaisen paljon pari päivää inssin jälkeen ja tein ovulaatiotestin, joka näytti POSITIIVISTA! Jatkoin vielä muutaman päivän tikuttelua ja testi oli positiivinen joka päivä. Nyt en tähän hätään keksinyt muuta selitystä, kuin että ovulaatiota ei ole tapahtunut ja mun keho pyrkii jatkuvasti irrottamaan munasolua tuloksetta. Siitä syystä LH on koko ajan koholla. Lopetin tikuttelun, enkä tiedä onko testi muuttunut vieläkään negatiivisesti.

Joten summa summarum:
- En usko että raskaudun tästä kierrosta
- Koko inseminaation ärsyttävin/kivuliain vaihe on pregnylin pisto (kirvelee/sattuu niin ikävästi).
- Seuraavassa kierrossa pidetään tauko hoidoista. Sain kuitenkin luvan syödä letrozolia, sillä se on sopinut minulle niin hyvin. Ei mitään sivuvaikutuksia, kohdun limakalvo on ollut hyvänpaksuinen ja tiputteluvuotoakin oli vain 2 päivää ennen menkkoja (luksusta). 

Voihan itku

Se päivä kuukaudesta kun saa taas romahtaa ja alkaa taas keräilemään palasia lattialta. Sieltähän ne menkat vihdoin alkoivat ja nyt voi virallisesti sanoa, että ensimmäinen inseminaatio ei tuottanut tulosta. Jotenkin on viimeisen viikon ajan ollutkin jo sellainen olo ja jossain määrin ehdin henkisesti valmistautua tähän. Tiputteluvuoto alkoi tiistaina ja jos tässä jotain positiivista pitää yrittää keksiä, niin sitä kesti vain kaksi päivää ennen kunnon vuotoa, whoohooo!

Tähän kiertoon oli ladattu niin kovasti odotuksia, kun kerta oli kaikki lääkkeet vahvistamassa ovulaatiota ja parantamassa kohdun limakalvon paksuutta, ultrat varmistamassa parhaan ajankohdan ja siemennesteen pesu poistamassa kaikki huonot yksilöt spermasta. Mutta ei niin ei. Nyt ei kyllä kovin suuret odotukset ole tätä alkanutta kiertoa kohtaan. Oli puhetta, että uusi inseminaatio voidaan tehdä nyt heti seuraavassa kierrossa, mutta pitää vielä soitella ja ilmoitella asiasta. Nyt nukkumaan ja huomiselle tilattu positiivisempi päivä!