Yhteinen(kö) vauvaprojekti

Minua on viime päivinä ollut sellainen tunne, että olen näissä hoidoissa melko yksin. En ole saanut tarpeeksi tukea mieheltäni ajan puutteen vuoksi.  Koko prosessin ajan olen käynyt pääasiassa yksin kaikilla hoitokäynneillä. Poikkeuksena ainoastaan ensikäynti, ensimmäinen inseminaatio ja punktiopäivä. Nainen on toki se, johon nämä hoidot vaikuttavat fyysisellä tasolla, mutta olisi mukava jakaa vähän sitä henkistä puolta, sillä se on kuitenkin se, jonka pitäisi koskettaa molempia. Nyt vaan ei ole ollut aikaa.

En halua kuitenkaan syyllistää miestäni osallistumisen tai tuen puutteen vuoksi kuitenkaan, harmittelen vain tilannetta. Hänellä on tällä hetkellä hirveä kiire ja stressi töissä ja hän on tehnyt yli 12h työpäiviä jo varmaan 1,5kk. Lisäksi työpäiviä on kertynyt 6-7 per viikko. Tuntuu että meidän arki on ollut vain ovella tapahtuvia läpsystä vaihto-tilanteita ja vaikka minä tämän viikon lomalla olenkin, yhteistä aikaa on ollu max.tunti iltaisin. Sekin aika on mennyt siihen, että mieheni on kotiin tullessaan syönyt jotain ja valmistautunut nukkumaan menemiseen. Nopeasti vaihdettu päivän kuulumiset. Inhottavia tuollaiset projektityöt, jotka aina välillä vaativat niin kovasti, ettei millekään muulle jää aikaa. Onneksi tässä ivf:ssä ei raskautuminen ole kiinni seksin harrastamisesta, sillä näillä aikatauluilla yritys olisi tuhoon tuomittu :D

Olin odottanut tätä viikkoa niin paljon, sillä tämä on minun ainoa lomaviikko tänä kesänä ja miehelläni piti alkaa loma myös samaan aikaan. No hän joutui siirtämään loman alkua viikolla eteen päin ja näillä näkymin pääsee nyt vasta juhannukseksi lomalle. Muuten hyvä, mutta meillä on tänä vuonna eri juhannussuunnitelmat, joten se siitä yhteisestä ajasta. Tiedän että mies mielellään olisi ollut enemmän tukena minulle, mutta kahdessa paikassa on vain valitettavasti mahdotonta olla yhtä aikaa.

Toki minulla on ihania ystäviä ja ihana perhe, joille puhua. Ihanasta vertaistuesta täällä blogimaailmassa puhumattakaan. Välillä vaan ei tee mieli puhua sellaiselle, joka ei ole itse käynyt läpi samoja asioita, eikä ole samassa veneessä, niin kuin mieheni on. Nyt olisi sellainen olo, että tekisi mieli käpertyä vain kainaloon ja päästää pieni itku. Hän lupasi eilen illalla, että heti kun hän jää lomalle, hän aikoo olla minun unelmien mies koko loman ajan. Kovia lupauksia ja niitä siis odotellessa :)

Kakkosluokan lapseton

Eilen vihjasin, että minulla oli myös toinen syy, minkä vuoksi en ole päivittänyt mitään pitkään aikaan. Minulla on nyt ollut reilu puoli vuotta vähän ristiriitainen olo tämän lapsettomuuden suhteen ja minkälaiset tunteet/ajatukset ovat sallittuja. Toisaalta haluan tulla raskaaksi todella paljon, mutta minulla on myös herännyt viime kuukausina päinvastaisia ajatuksia. Yhtäkkiä aloin miettimään, että millaista meidän elämä olisi, jos elettäisiin vain kahdestaan koko loppuelämä ja aloin näkemään niitä hyviä puolia lapsettomuudessa. Siitä seurasikin sitten se ristiriita, että samaan aikaan sekä halusin, että en halunnut tulla raskaaksi. Pikkuhiljaa tunne siitä, että en halua lasta ollenkaan tuntui kasvavan suuremmaksi kuin haave lapsesta.

Uskon että aluksi se oli vain oma psyykeen kehittämä defenssi koko lapsettomuutta ja siitä aiheutuvaa mielipahaa vastaan. Se mikä ei ole niin tärkeää, ei satuta. Täytyy myöntää, että minun on ollut viime kuukausina selvästi helpompi elää lapsettomuuden kanssa. Nämä ajatukset taisivat pikkuhiljaa tulla viime syksynä, enkä edes aluksi tajunnut asiaa. Sitten kun tunnistin asian, ajattelin vain että tämä on väliaikaista ja nämä ajatukset menevät jossain välissä pois. No tällä hetkellä koen, että ajatukset ovat edelleen täällä, mutta olen huomannut, että vaikka kuinka ajattelen/uskottelen itselleni että elän mieluummin lapsettomana lopun elämääni, haave omasta lapsesta on edelleen jäljellä ja pyrkii pintaan. Välillä saan itkukohtauksia asian vuoksi ja välillä masentaa. Tuskin reagoisin niin voimakkaasti esimerkiksi ystäväni raskauteen, jos en oikeasti itse haluaisi olla samassa tilanteessa.

Nämä ajatukset vapaaehtoisesta lapsettomauudesta saivat aikaan sen, että ajattelin olevani "kakkosluokan lapseton". Tuntui ettei minulla ollut mitään kirjoitettavaa tänne blogiin, sillä en voinut esittää olevani surullinen tilanteestani tai että itkisin joka ilta itseni uneen, koska en ollut vieläkään tullut raskaaksi. Tuntui myös väärältä nauttia elämästä lapsettomana, jos samaan aikaan blogikirjoitustani lukeva kamppailee asian kanssa. Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että vaikka vielä ajatukset vaihtelevat päivästä toiseen laidasta laitaan, huomenna menen ensimmäiseen ultraan ivf-hoitoihin liittyen. IIK!

Voihan itku

Se päivä kuukaudesta kun saa taas romahtaa ja alkaa taas keräilemään palasia lattialta. Sieltähän ne menkat vihdoin alkoivat ja nyt voi virallisesti sanoa, että ensimmäinen inseminaatio ei tuottanut tulosta. Jotenkin on viimeisen viikon ajan ollutkin jo sellainen olo ja jossain määrin ehdin henkisesti valmistautua tähän. Tiputteluvuoto alkoi tiistaina ja jos tässä jotain positiivista pitää yrittää keksiä, niin sitä kesti vain kaksi päivää ennen kunnon vuotoa, whoohooo!

Tähän kiertoon oli ladattu niin kovasti odotuksia, kun kerta oli kaikki lääkkeet vahvistamassa ovulaatiota ja parantamassa kohdun limakalvon paksuutta, ultrat varmistamassa parhaan ajankohdan ja siemennesteen pesu poistamassa kaikki huonot yksilöt spermasta. Mutta ei niin ei. Nyt ei kyllä kovin suuret odotukset ole tätä alkanutta kiertoa kohtaan. Oli puhetta, että uusi inseminaatio voidaan tehdä nyt heti seuraavassa kierrossa, mutta pitää vielä soitella ja ilmoitella asiasta. Nyt nukkumaan ja huomiselle tilattu positiivisempi päivä!