Kakkosluokan lapseton

Eilen vihjasin, että minulla oli myös toinen syy, minkä vuoksi en ole päivittänyt mitään pitkään aikaan. Minulla on nyt ollut reilu puoli vuotta vähän ristiriitainen olo tämän lapsettomuuden suhteen ja minkälaiset tunteet/ajatukset ovat sallittuja. Toisaalta haluan tulla raskaaksi todella paljon, mutta minulla on myös herännyt viime kuukausina päinvastaisia ajatuksia. Yhtäkkiä aloin miettimään, että millaista meidän elämä olisi, jos elettäisiin vain kahdestaan koko loppuelämä ja aloin näkemään niitä hyviä puolia lapsettomuudessa. Siitä seurasikin sitten se ristiriita, että samaan aikaan sekä halusin, että en halunnut tulla raskaaksi. Pikkuhiljaa tunne siitä, että en halua lasta ollenkaan tuntui kasvavan suuremmaksi kuin haave lapsesta.

Uskon että aluksi se oli vain oma psyykeen kehittämä defenssi koko lapsettomuutta ja siitä aiheutuvaa mielipahaa vastaan. Se mikä ei ole niin tärkeää, ei satuta. Täytyy myöntää, että minun on ollut viime kuukausina selvästi helpompi elää lapsettomuuden kanssa. Nämä ajatukset taisivat pikkuhiljaa tulla viime syksynä, enkä edes aluksi tajunnut asiaa. Sitten kun tunnistin asian, ajattelin vain että tämä on väliaikaista ja nämä ajatukset menevät jossain välissä pois. No tällä hetkellä koen, että ajatukset ovat edelleen täällä, mutta olen huomannut, että vaikka kuinka ajattelen/uskottelen itselleni että elän mieluummin lapsettomana lopun elämääni, haave omasta lapsesta on edelleen jäljellä ja pyrkii pintaan. Välillä saan itkukohtauksia asian vuoksi ja välillä masentaa. Tuskin reagoisin niin voimakkaasti esimerkiksi ystäväni raskauteen, jos en oikeasti itse haluaisi olla samassa tilanteessa.

Nämä ajatukset vapaaehtoisesta lapsettomauudesta saivat aikaan sen, että ajattelin olevani "kakkosluokan lapseton". Tuntui ettei minulla ollut mitään kirjoitettavaa tänne blogiin, sillä en voinut esittää olevani surullinen tilanteestani tai että itkisin joka ilta itseni uneen, koska en ollut vieläkään tullut raskaaksi. Tuntui myös väärältä nauttia elämästä lapsettomana, jos samaan aikaan blogikirjoitustani lukeva kamppailee asian kanssa. Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että vaikka vielä ajatukset vaihtelevat päivästä toiseen laidasta laitaan, huomenna menen ensimmäiseen ultraan ivf-hoitoihin liittyen. IIK!

Taukokuukausi

Niinhän siinä sitten kävi, ettei toinenkaan inseminaatio tuottanut tulosta. Nyt tämä kierto pidetään taukoa hoidoista. Söin kuitenkin letrozolia alkukierrosta, sillä se on sopinut minulle hyvin. Nyt mennään jo kiertopäivää 19, eli ovulaatio oli alkuviikosta. En kyllä seurannut sitä mitenkään, mutta luotan siihen, että se tapahtui suurin piirtein silloin.

Seuraavassa kierrossa on kolmas inssi. Olin jo ihan heittänyt toiveet hukkaan sen suhteen, että kolmas inssi tuottaisi meidän kohdalla tulosta. Hoidin kuitenkin töissä vähän aikaa sitten naista, joka oli tullut raskaaksi kolmannesta inseminaatiosta, joten tällä hetkellä annan hieman toivoa asialle.

Hieman ennen joulua näin hyvää ystävääni, joka asuu nykyään muualla ja oli tullut käymään kotipaikkakunnallaan jouluna. Hän tietää meidän tilanteesta ja juteltiin siitä jonkin aikaa. Vähän ajan päästä hän ilmoitti, että he ovat jättäneet ehkäisyn pois nykyisen miesystävänsä kanssa, vaikka ovat tunteneet vasta muutamia kuukausia. Vauva saa tulla jos on tullakseen, mutta eivät kuulemma jaksa enää kondomin kanssa värkätä ja hormonaaliset ehkäisyvalmisteet eivät ole sopineet ystävälleni kovin hyvin. Kauhean huono omatunto, mutta toivoin ettei heillä tärppäisi vielä. Tuntuu niin epäreilulta jos hyvä ystävä tulee raskaaksi niin tuoreessa suhteessa ja kun vauvaa ei vielä kuitenkaan varsinaisesti edes yritetä. Olenko ihan kamala ihminen? Kaikki tutut ja puolitutut lisääntyvät tällä hetkellä kovaa vauhtia ja niitä ilmoituksia siedän jossain määrin, mutta kun hyvät ystävät tulevat raskaaksi, asia koskettaa itseä syvemmältä. Toisaalta ihana kun he kertovat siitä minulle, sillä en halua, että oma lapsettomuuteni asettaa rajoja sille, että he eivät pystyisi puhumaan minulle heille tärkeistä ja isoista asioista. Oli myös kiva huomata, että kyseinen ystävä ensin haisteli ilmapiiriä ja että millä mielillä olin sillä hetkellä, ennen kuin kertoi omasta tilanteestaan. Mutta silti sattui.

Lapsettomuus ja kätilön työ

Lapsettomuus ja kätilön työ. Lapseton kätilö. Kuulostaa hieman haastavalta yhtälöltä. Päätin kirjoittaa tästä aiheesta, sillä se nousi mieleen töissä, kun hoidin synnytyksen ja synnytyksen jälkeen tuore äiti onnesta liikuttuneena, vauva rinnallaan kysyi minulta, onko minulla omia lapsia. Tuli hieman vaikea olo.

Olen ollut pitempään entinen kätilöopiskelija/nykyinen kätilö, kuin olen kärsinyt lapsettomuudesta. Vauvakuume iski aikalailla ensimmäisenä opiskeluvuotena 4,5 vuotta sitten. Oma lapsi ei kuitenkaan vielä siinä vaiheessa tuntunut kovin järkevältä idealta, enkä todellakaan tiennyt lapsen saamisen tulevan olemaan näin haastavaa meidän kohdalla. Ei siis tuntunut lainkaan hankalalle, että muut ihmiset ympärillä saivat lapsia. Tässä vaiheessa en vielä ollut kosketuksissa kätilön työhön, sillä ensimmäiset kolme vuotta opinnoista kahlasimme läpi sairaanhoitajan perusopintoja.

Keväällä 2013 aloin pikkuhiljaa tuskastumaan siihen, että oli jo kulunut 4-5 kk (!!) enkä vieläkään ollut tullut raskaaksi. Samaan aikaan oli sairaanhoitaja-vaiheen viimeiset kurssit ja harjoittelut käynnissä, joka meidän koulussamme tarkoittaa Perheen hoitotyön-kokonaisuutta. Se sisälsi siis naistentaudit, synnytykset ja pediatrian eli lapsen hoitotyön. Muistan kuinka teoriatunneilla ketutti ja olin jotenkin herkillä asian suhteen, vaikka yritystä ei ollut edes kovin kauaa ollut. Tällä hetkellä lähinnä naurattaa se kärsimättömyys! Tästä opintokokonaisuudesta seurasikin sitten luontevasti se, että syksyllä alkoi kätilön suuntaavat opinnot (viimeiset 1,5 vuotta)

Ihan kunnolla koin itseni lapsettomaksi alkusyksystä 2013, eli siitä kun varsinaiset kätilön suuntaavan opinnot alkoivat. Olen heti alusta saakka "tottunut" ajatukseen, että vaikka en itse ole vielä saanut omaa lasta, työhöni kuuluu mm. raskaana olevien naisten hoito, synnytysten hoito, synnyttäneiden ja vastasyntyneiden hoito, sekä keskenmeno- ja raskaudenkeskeytyspotilaiden hoitaminen. It's not that big of a deal.

Koko opintojen vaikein hetki taisi olla marraskuussa 2013, kun meillä tuli ensimmäinen vuosi täyteen siitä, kun aloimme yrittämään lasta. Samalla viikolla aloitin lapsivuodeosastolla harjoittelun ja jouduin päivät pitkät tuoksutteleaan niitä suloisia pikku kääröjä. Siitä viikosta kun pääsin yli, kaikki on sujunut melko hyvin. Nyt toinen vuosipäivä valmistuneena kätilönä synnytyksiä hoitaessa ei ollut mitään verrattuna vuoden takaiseen. En tiedä onko aihe nyt tällä hetkellä mulle vähemmän kipeä, vai osaanko vain suojata itseäni paremmin.

En voi kieltää, ettenkö herkistyisi hoitamani synnytyksen jälkeen mitenkään. Epäilen tosin, että herkistyisin samalla tavalla myös vaikka en olisikaan itse lapseton. Nyt ei kuitenkaan puhuta siis mistään itkemistä yms. vaan liikuttuneesta olotilasta ja onnellisuudesta toisen puolesta. En ole kokenut ihan kamalan vaikeaksi hoitaa abortteja, mutta ilmeisesti mun töitä varten kehittämäni "suojamuuri" auttaa mua selviytymään näistä tilanteista sen vaatimalla tavalla, enkä ole jäänyt vatvomaan asioita työpäivän jälkeen.

Millä tavalla oma lapsettomuus on kehittänyt kätilö-minääni? En ole kovin paljoa hoitanut lapsettomuuden kanssa kamppailevia naisia/perheitä, sillä en ole ollut harjoittelussa lisääntymisterveyden yksikössä. Uskoisin, että jossain määrin osaisin kohdata heidät paremmin kuin joku, jolla ei ole omakohtaista kokemusta lapsettomuudesta. Toki kokeneet kätilöt, jotka ovat ikänsä hoitaneet pääsääntöisesti lapsettomia pariskuntia ovat oma lukunsa ja minua pätevämpiä työssään valtavan kokemuksensa myötä. 

Olen kuitenkin hoitanut perheitä, joilla on lapsettomuustausta, mutta nyt ovat raskaana tai ovat vasta synnyttäneet ensimmäisen lapsensa. Tiedän, että lapsettomuus ei lopu siihen positiiviseen raskaustestiin, eikä edes siihen kauan odotetun pienokaisen syntymähetkeen. Lapsettomuus pysyy kiinni pariskunnassa jossain määrin koko loppuelämän. Olen itse kokenut, että raskaana olevat lapsettomuus-taustaiset naiset ovat keskimääräistä huolestuneempia raskauden etenemisestä  ja pelkäävät helposti pahinta joka tilanteessa. He eivät ehkä uskalla nauttia raskaudestaan koko sen aikana, sillä eivät luota siihen, että se jatkuu loppuun saakka tms. Synnytyksen jälkeenkin he saattavat aluksi olla yltiövarovaisia lapsen kanssa ja huolestua helposta. 

Olen pyrkinyt sanomaan kaikille hoitamilleni lapsettomuustaustaisille naisille, että on aivan ok, että vastasyntyneen kanssa on aluksi kotona haastavaa ja univelkaa kertyy enemmän kuin laki sallii. Jostain syystä, jotku kokevat, että heillä ei ole "oikeutta" valittaa mm. väsymyksestä tai vauvanhoidosta, sillä tästähän he vuosikaupalla haaveilivat ja kävivät läpi aikamoisen hoitopolun ennen raskaaksi tulemista. 

On kuitenkin ihana hoitaa perheitä, joissa lapsen saaminen ei ole ollut itsestäänselvyys, sillä se hetki kun he saavat kauan odotetun palkinnon syliin tai kun he ensimäisten päivien aikana pikkuhiljaa tutustelevat tähän ihmeeseen on priceless! Yhtään kuitenkaan vähättelemättä kenenkään ei-lapsettomien onnea tai kokemuksia :)

Kuulumisia pitkästä aikaa ja hoitojen aloitus

Edellisestä kerrasta kun kirjoittelin on kulunut jo puoli vuotta. Ja en, en ole tullut raskaaksi ja siitä syystä jättänyt blogin kirjoittamisen. En oikeastaan suunnitellut tätä taukoa, mutta kesän tullessa päätin, että yritän ottaa loman lapsettomuudesta. Minulla alkoi kesätyöt ja kuljin päivittäin toisella paikkakunnalla töissä ja olin välillä siellä yötäkin. Se vei huomattavasti enemmän aikaa kotona olemiselta, verrattuna siihen että olisin ollut samalla paikkakunnalla töissä. Päätimme mieheni kanssa, että emme yritä ollenkaan lasta koko kesänä. Oli ihan vapauttavaa kun ei tarvinut miettiä ovulaation ajankohtaa tai väkisin ajoittaa yhdyntöjä sen ajalle. Tästä "lomasta" johtuen en myöskään jaksanut vaivata päätäni tämän blogin suhteen. Loma jatkui sitten oikeastaan syyskuun loppupuolelle, jolloin meillä oli vihdoin ensikäynti lisääntymislääketieteen yksikköön.

Kyseinen ensikäynti meni ihan hyvin. Minut ultrattiin, rakenteet vaikuttivat olevan kunnossa ja näimme kuinka minulla oli jo ovulaatio tapahtunut. Ainoa asia missä oli parantamisen varaa, oli että kohdun limakalvon paksuus ei vastannut täysin kierron ajankohtaa. Se oli vähän ohuehko ja lääkäri epäili, että minulla taitaa sitten kuitenkin olla jonkinasteista keltarauhasen vajaatoimintaa, sillä limakalvon ohuuden lisäksi myös tiputteluvuoto on edelleen vaivannut. Tuli hieman "I-told-you-so"-olo. Vaivaan ei kuitenkaan määrätty keltarauhashormonia, sillä tutkimukset eivät kuulema ole osoittaneet siitä olevan selvästi hyötyä.

Olimme samaa mieltä jatkoista ja päädyimme inseminaatioon. Minulle määrättiin Letrozol-nimistä lääkettä (vastaava Femar) kierron päiville 3.-7. tukemaan ovulaatiota. Letrozolia käytetään pääasiassa rintasyövän uusiutumisen estolääkkeenä, mutta voidaan myös käyttää Clomifenin tilalla lapsettomuushoidoissa. Söin kyseistä lääkettä määrättyinä päivinä, eikä minulle onneksi tullut mitään sivuvaikutuksia lääkkeestä.

Eilen oli kp 12 ja minulla oli aika ultraääntä varten. Kohdun limakalvo oli nyt oikein hyvän paksuinen, ilmeisesti seurausta letrozolista. Molemmissa munasarjoissa oli yksi johtava follikkeli kasvamassa ja toinen oli jo niin iso, että puhkeaisi aivan pian. Sainkin ajan jo tälle päivälle ensimmäistä inseminaatiota varten. Päätin osallistua tutkimukseen, jossa yritetään selvittää kannattaako Pregnyl pistää ennen vai jälkeen inseminaation ja minun arpaonni valitsi "ennen-ryhmän". Meninkin apteekin kautta kotiin ja pääsin heti pistohommiin. Työni puolesta olen pistellyt paljon, mutta tuntui jotenkin hurjalta pistää itseä!

En ole itkenyt kuukausiin tätä lapsettomuutta, minulla on tainnut olla aika vahva suojamuuri ympärillä asian suhteen. Eilen kuitenkin pääsi itku pitkästä aikaa ja tunteet olivat hyvin pinnassa. Ensimmäinen inseminaatio oli nyt niin konkreettisesti siinä. Toiveet raskautumisen suhteen ovat tässä kierrossa aiempaa korkeammat, mutta toisaalta pelottaa jos tästä ei tulekaan toivottua lopputulosta. Viime kuukausina menkkojen alkaminen ei ole oikein edes tuntunut miltään, sillä eihän me edes yritetty ja olen ottanut niin paljon etäisyyttä asiaan. Töissä ja harjoittelussakaan ei ole ollut kovin raskasta hoitaa synnytyksiä, vastasyntyneitä tai edes raskauden keskeytyksiä. Eilen tunteiden purkautumisen jälkeen tuntui pelottavalta mennä töihin ja sanoinkin miehelleni, että tänään en millään haluaisi mennä. Bussimatkalla kasasin kuitenkin itseni ja suojamuurin ja yövuoro meni hyvin ilman tunnekuohuja. Jos vielä vuoden päästä olen tässä samassa tilanteessa, olen varmaan rakentanut Kiinan muurin ympärilleni! :)


Tänään oli ensimmäinen inseminaatio, mutta kerron siitä huomenna lisää. Kovasti voimia kaikille omasta vauvasta haaveileville ja asian kanssa kamppaileville! Uskotaan parempaan huomiseen <3